Hyvinvointia ilman rahaa

Ilmastonmuutos on koko maapallon olemassaoloa uhkaava todellinen riski, mutta voisiko se olla myös mahdollisuus tehdä perustavanlaatuinen muutos ja panna kerralla arvot kohdalleen? Esimerkiksi luopua kulutuskeskeisyydestä ja alkaa tavoitella hyvinvointia, josta ei tarvitse maksaa mitään?

Olin kaupungin keskustassa matkalla tapaamiseen, kun tajusin, että aivoni pyrkivät jatkuvasti työntämään mieleeni ajatuksia kaikesta, mitä kannattaisi ostaa, perustellen näitä tarpeita sillä, että ostaminen olisi kätevää, kun nyt kerran olin kauppojen lähellä. Tiesin, etten tarvinnut mitään, tai vieläkin tarkemmin: en halunnut ostaa yhtään mitään. Olin päättänyt, että en kuluta rahaa enää yhtään mihinkään, mikä ei ole aivan totaalisen välttämätöntä. Varsinkaan materiaan. Ilmastonmuutos ahdisti, meriin kasautuvat mikromuovit saivat minut voimaan pahoin, puhumattakaan väestönkasvusta ja Punavuoren katumaastureista. Kuitenkin pelkkä käveleskely kauppojen keskellä tuotti automaattisen ajatuksen ostamisesta ikään kuin itsestään selvänä toimintana, eli tarjonta alkoi luoda pääni sisällä täysin tarpeetonta kysyntää. Tuo ajatus oli hämmentävän voimakas, ja päädyin painiskelemaan oman mieleni kanssa, että se olisi hiljaa eikä kehittelisi tekotarpeita, joita minun olisi muka tyydytettävä ostamalla, ihan sama mitä, kunhan jotain.

Pelottavaa, mutta tällä kertaa myös hyödyllistä. Oma kulutusyhteiskunnan vastainen ajatusprosessini sai tuosta kokemuksesta roimasti lisää tuulta ja vahvistui entisestään.

Ammattikorkeakoulujen sosiaali- ja terveysalan viimesyksyisessä esivalintakokeessa oli yhtenä materiaalina pari vuotta sitten julkaistu artikkeli, jossa haastateltiin lastensuojelualalla työskentelevää sosiaalityöntekijä Harriet Rabbia. Rabb pohti omasta ammattinäkökulmastaan kulutuskeskeinen elämäntapamme ekosysteemiä tuhoavaa vaikutusta ja haastoi sosiaalityötä tekevät ihmiset mukaan valmentamaan asiakkaitaan ilmastonmuutoksen vuoksi nopeasti muuttuvaan maailman tilaan. Hän näki tarpeellisena paitsi yleisen ympäristötietoisen valistuksen myös sen pohtimisen, miten sosiaalialan asiakkaille voidaan jatkossa tuottaa hyvinvointia ”ilman ylimääräistä taloudellista panosta”. Tarve tähän on väistämätön, koska paineet sosiaali- ja terveysalankin rahoituksen supistamiseen tulevat ympäristöuhkien myötä entisestään kasvamaan ja on selvä, että kaikkiin nykyään käytössä oleviin hyvinvointia edistäviin toimenpiteisiin ei välttämättä tulevaisuudessa ole enää rahaa käytettäväksi. (Kettunen, 2017.)

Rabbin oma työkenttä ovat sijaishuollossa olevat lapset ja nuoret. Hän kertoi pyrkivänsä vahvistamaan näiden voimavaroja ohjaamalla heitä löytämään hyvinvoinnin lähteitä, jotka eivät vaadi lainkaan taloudellista panostusta. Avainsanoja ovat kaikille ilmaiset yhteisöllisyys, luontosuhde ja erilaiset luontoavusteiset menetelmät (näitä voisivat olla vaikka eläinten tai puutarhan hoitaminen). Rabb näki, että tällaisilla eväillä lapsista ja nuorista tulee maailman tyrskyjä paremmin kestäviä selviytyjiä. (Kettunen, 2017.)

Ärhäkkä ensireaktioni oli tuolloin, että jaahas, näin sitä pannaan köyhät ja osattomat kyykkyyn, kun rahaa ei kohta enää riitä kaikille edes perustarpeisiin. Että katsellaanpas vähän valkovuokkoja tuossa lähimetsässä niin tulee parempi mieli, kyllä se siitä. Ja eihän teidän tarvitse sitä miettiä, että jotkut muut edelleen suihkivat lentäen hakemaan luontoelämyksensä Laosista tai Thaimaan taivaanrannoilta…

Mutta tarkemmin ajatellen tuossa yksinkertaisessa ideassa alkoikin olla enemmän itua kuin olin ensi lukemalla tajunnut. Kysehän ei ollut syrjäytymisen ehkäisemisestä perinteiseen tapaan niin, että pyritään varmistamaan uhan alla oleville edes osa siitä materiasta, jonka on totuttu merkitsevän hyvinvointia, ja vähän ehkä taskurahaa, että hekin pystyvät jatkamaan kuluttamista muiden rinnalla. Ei, vaan kyse onkin nimenomaan yksilöiden henkilökohtaisten voimavarojen vahvistamisesta riippumatta siitä, millainen taloudellinen tilanne heidän elinympäristöään määrittää. Lisäksi kyse on sellaisen toiminnan nostamista keskiöön, joka ei korosta vaan päinvastoin vähentää kulutuskeskeistä elämisen tapaamme. Ohjaamalla ihmisiä tavoilla, jotka edistävät sekä ihmisyhteisön että luonnon hyvinvointia, ollaan jo hyvän matkaa loiventamassa uhkaavaa ekososiaalista kriisiä. Ja lisäksi ihmisillä itsellään on mahdollisuus samanaikaisesti toteuttaa olemassaoloaan toimimalla vastuullisesti ja mielekkäästi, kuten Helne, Hirvilammi & Laatukin (2012, 92–96) yhden tulevaisuuden hyvinvoinnin tärkeimmistä tukipylväistä määrittelevät.

Tavallaan kyse on myös vapaaehtoisesta elämäntavan kohtuullistamisesta, jota toiset kutsuvat myös vähän rasittaviakin sävyjä saaneella muotisanalla downshifting. Mutta kuka tahansa voi tehdä valinnan kulutuskriittisyyden, ekologisten arvojen ja yhteisöllisyyden puolesta kerskakulutusta vastaan. Hitaampi elämäntapa vapauttaa meidät talouskasvun talutusnuorasta, ja samalla työnteon urakeskeisyys, kuluttaminen ja ennen kaikkea rahan loppumaton kerääminen lakkaavat määrittämästä elämää. (Helne ym. 2012, 99).

Kuulostaapa hyvältä! Mutta nyt siis puhuttiin edelleen vasta yhteiskunnan vähäosaisimpien ohjaamista ekologisesti kestäviin, maksuttomiin tapoihin varmistaa hyvinvointinsa ja voimavaransa. Tosiasia kuitenkin on, että samalla tavalla kuin maailman köyhimmät maat kärsivät eniten rikkaiden maiden kerskakulutuksen surutta kiihdyttämän ilmastonmuutoksen aiheuttamista haitoista, samalla tavalla Suomessakin suurempi osa ympäristövaikutuksista on kaikkein rikkaimpien aiheuttamia. Ja niistä kärsivät etenkin vähävaraisimmat, joilla ei välttämättä ole edes mahdollisuutta valita maksullisen mielenterveyspalvelun ja omaehtoisen luontoretken välillä vaan joille mahdollinen on vain jälkimmäinen. Isompi ongelma kuin sosiaaliturvan varassa olevien ihmisten saaminen kiinnostumaan ilmaisista tavoista tuottaa hyvinvointia onkin se, miten saadaan ne eniten kuluttavat varakkaat ihmiset vähentämään omaa kulutustaan ja kantamaan suhteessa suurempaa vastuuta niin ekologisesti kuin sosiaalisestikin. (Helne ym. 2012, 85–86.) Miten saadaan heidätkin ajattelemaan, että ilmaisin, ekologisesti kestävin keinoin saavutettu hyvinvointi ei ole ainoastaan yhtä arvokasta kuin rahaa kuluttamalla saatu vaan vielä paljon arvokkaampaa ja tavoiteltavampaa, koska siihen sisältyy oman henkilökohtaisen elinpiirin mutta myös koko oman elämäisen ajan ylittävä inhimillisen hyvinvoinnin mahdollisuus? Siinä taitaa olla ilmastonmuutoksenkin osalta se kaikkein vaikein rasti.

Haluan ajatella, että ilmastonmuutos on mahdollisuus. Haluan uskoa, että sen uhka voi muuttaa meidän kaikkien ajattelutavan, saada kaikki valtaa ja rahaakin palvovat kääntämään kelkkansa ja lähtemään pelastamaan maailmaa yhdessä, ja maapallo pelastuu. Mutta ilman globaalia tahtoa kaikkien, siis myös eläinten ja kasvien ja elottoman luonnon säilymisen edellytykset turvaavaan hyvinvointiin se ei tapahdu. Eikä ilman uskoa ja toivoa. Ehkä tarvitaan myös rakkautta, jotta keskinäinen välittäminen ja solidaarisuus vahvistuvat ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta saadaan kavennettua, myös Suomessa. Mutta niin kauan kuin täälläkin edelleen rakennetaan jättimäisiä kauppakeskuksia ja itketään palstamillimetrit täyteen sitä, miten ne ammottavat tyhjyyttään eivätkä ihmiset mene niihin ostoksille, ollaan vielä tosi kaukana siitä maailmasta, joka pelastuu.

Että peili käteen meille kaikille, ja katse peiliin.

-Hg

Helne, T., Hirvilammi, T. & Laatu, M. 2012. Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla. Helsinki: Kelan tutkimusosasto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/34643

Kettunen, I. 2017. Ilmastonmuutos ja sosiaalityö. Talentia-lehti 27.1.2017. Viitattu 7.5.2019. https://www.talentia-lehti.fi/ilmastonmuutos-ja-sosiaalityo/